Lihapiirakkaa ja sipuliteemakkaraa: Takaisin Suomeen

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkeli julkaistu:22.5.2010
  • Artikkelin kategoria:muut

Tämä postaus on vanhempaa perua, ja löytyy aivan väärältä päivämäärältä. Se kertoo miten Lehtonen ja huusholli palasi Irlannista Suomeen. Tämä on osa suomalaisen greyhound racingin historiaa, ja siksi ansaitsee paikkansa Katiskasta. No okei, on se ainakin minun historiaani.

Perillä ollaan. Ollaan oltu jo jonkun aikaa. Isänmaan turvallisella kamaralla ja rikkaan äidinkielen parissa. Noita kahta ilmaisua lienee turha analysoida. Kaikki tuntevat (oletetut) syyt joihin ne perustuvat. Mutta ilman todella luotettavia ystäviä ja perhettä molemmat olisivat jääneet saavuttamatta. Kiitos teille kaikille! Jäimme paljon velkaa. Ilmaisun laajassa merkityksessä.

Matka meni ilman suurempia kommelluksia, kiitos kysymästä. Kun saavuimme Irlantiin aikoinaan, niin päätin boikotoida lopun elämääni Stena Linesin lauttoja. Kun lähdimme Irlannista, niin päätin boikotoida lopun ikääni Irish Ferriesin lauttoja. Koska noille Saarille meriteitse pääseminen on monopolisoitu noille kahdelle yhtiölle, niin ainoa pääsy sinne tulevaisuudessa on lentoteitse.

Irish Ferries salli lemmikkien ilmaisen kuljettamisen, Oli jopa kennelpaikat. Ilmaisuus tarkoitti 35 euron hallinnointimaksua per eläin, mutta mitäs pienistä. Kennel oli autokannella. Pieni heikosti ilmastoitu koppero. Todella kuumaa, varmasti lähemmäs 30 astetta. Ellei yli. Neljä koiraa, neljä maksettua ilmaista kennelkoppia. Niitä ei vain ollut vapaana. Hugo Houdini vanhimpana sai kuitenkin oman. Kaksi jouduttiin tunkemaan yhteen. Viimeiselle tarjottiin kissankoppia. Täysikokoiselle greyhoundille… Saihan koiran pitää autossakin, mutta olin maksanut kennelistä. Sitä ei saatu. Ketä kiinnosti, ei ainakaan henkiläkuntaa. Parhain pidättäjä jätettiin autoon. Mukavimmat olot sillä oli. Ei ollut kuumaa, oli tilaa.

Ranskassa ketään ei kiinnostanut koirien passit, ei kylläkään Irlannissakaan. Meidän passeistamme kiinnosti kansi. Suomalainen EU-passi: tervetuloa. Ranska oli mielenkiintoinen maa. Lehmät olivat huomattavasti lihavampia kuin Irlannissa. Moottoriteillä oli tietullit. Minusta meiltä otettiin aina rahaa kun tie kääntyi johonkin. Belgiassa nauratti sama asia kuin jo vuosia aikaisemmin. Huoltamoilla pornolehdet olivat kassojen vieressä. Kiimaisen tankkaajan ei tarvitse kaukaa lukemistoaan hakea. Kukaan ei tainnut murehtia pikkulasten mielenterveyttä. Belgiassa oli myös jumalattoman isoja herhiläisiä. Tai jotain. Eivät esitelleet itseään. Mehiläisen näköisiä, mutta hitaampia ja isompia. Huomattavasti isompia. Oikein hemmetin paljon isompia. Niitä pörräsi laumoina puiden yläpuolella. Kuin savupatsaina.

Kuvattavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon. Kahdella autolla ja koiratrailerilla ei vain pysähdytä silloin kun kohde osuu silmiin. Ehkä joskus sitten. Paremmalla ajalla.

Belgiasta piti poiketa pienen siivun verran Hollannin kautta Saksaan ja A1:lle. GPS on homojen hommaa (ilmaisu, ei kannanotto kenenkään seksuaaliseen suuntautumiseen). Mennessä meillä oli vanha kansakoulun kartasto. Saksojakin oli vielä kaksi. Hitot tuoreudesta, eivät valtatiet ja valtioiden rajat niin oleellisesti muutu. Ainoastaan pientä paikallista säätöä tapahtuu. Kehitys kehittyy, eikä sitä voi tai suuremmin saa vastustaa. Nyt meillä oli kahdet printatut ajo-ohjeet. Toinen Michelinistä, toinen Googlesta. Googlen oli muuten luotettavampi.

Missasin väsyneenä sateessa yhden liittymän vasemmalle. Nykyisessä Euroopan poliittisessa tilanteessa valitsin oikean. Polittisesti korrekti valinta, mutta ei välttämättä suunnistamisen suhteen. Pieni pysähdys, postimerkin kokoisen kartan ihmettely. Ei hätiä. Jätetään Hollanti väliin. Jos olisi pitänyt eräällä tavalla kiertää luoteen kautta itään, niin nyt mentäisiin kaakon kautta pohjoiseen ennen itää. Ja Dusseldorf on varmasti mielenkiintoinen kaupunki. Todella mielenkiintoinen. En suosittele miljoonakaupungin ohikulkuteitä ja keskustan sivuamista kahdeksan aikaan aamulla. Kohtuullisen paljon liikennettä. Oli mennä hermot. Sekä terveys.

Anne pääsi lopulta Lyypekkiin, lautalle ja Suomeen. Minä suuntasin Tanskaan, silloilta yli ja Ruotsiin, tähtäimessä Tukholma.

Saksan ja Tanskan välinen raja ilmoitettiin kyltillä. Ei tullirakennusta. Heti sen jälkeen oli risteys. Siinä oli sentään ratsia. Pysäyttivät, autossa Irlannin kyltit. Vilautin passia. Poliisi totesi että ahhas, suomalainen; tervetuloa Tanskaan – me olemme kiinnostuneita vain ulkomaalaisista.

Ruotsissa tulli oli ensimmäisen kerran kiinnostunut koirien passeista. Selaili niitä sen näköisenä kuin olisi jotain ymmärtänytkin. Ei ymmärtänyt, mutta oli tyytyväinen. Tukholmassa iski ensimmäinen varsinainen vastoinkäyminen. Tiedän, että Ruotsinlautat ovat kesällä täynnä. Olin kuitenkin luottanut siihen, että torstai-illan tai perjantai-aamun laivaan mahtuu. Ei mahtunut. Sunnuntai-illaksi olisi ollut tilaa. Neljän päivän odotus ei kiinnostanut. Suuntasin keulan pohjoiseen. Masensi. Paskat. Vitutti.

Tuhannen kilometriä Haaparantaan. Sitten pyöreät 800 takaisin etelään. Onneksi se olisi myötämäkeä. Ajoin yötä niin kauan kuin jaksoin. Pohjoisen pimeässä oli helppo ajaa. Viileää. Eikä turhan pimeää. Muistin taas miksi Suomi oli mukava. Tai ylipäätään pohjoinen. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia valoisten öiden kanssa. Päinvastoin. Asfalttimiehetkin tekivät töitä. Näki hyvin, eikä ollut turhan paljon liikennettä. Ajoin läpi kauneimman Ruotsin. Höga Kusten. Googlettakaa, jos ette tunne aluetta. Kilometriviitat Haaparantaan alkoivat kakkosella. Oli aika ottaa parin tunnin torkut. Olin jo voiton puolella.

Ajoin rajan yli Kemin puolelle ja Suomeen. Tulliasema oli vedetty syrjään, pois liikenteen jaloista. Ovenpielessä roikkui elämäänsä ja virkaansa kyllästyneen näköinen tullimies/nainen/henkilö. En tiedä kumman valtakunnan palkkalistoilla hän oli. Olin hieman pettynyt. Eräs greyhound-hyypiö oli sanonut, että ihan turha odottaa paraatia. Oli oikeassa. Kukaan ei ollut vastassa punaisen maton ja kukkapuskan kanssa. Toisaalta, ennakkosuunnitelmien mukaan minun piti olla sinä aamuna Turussa. Turhaan olisi suomalaisen greyhoundmaailman tervetuliaiskomitea minua odottamassa. Suunnilleen 800 kilometriä liian etelässä.

Olin ajanut läpi Manner-Euroopan. Olin ajanut läpi pitkän Ruotsin. Olin useamman kuin kerran toivottanut alimpaan helvettiin valtatiet: monikaistaiset moottoritiet. Tulin valtatietä 4 alas etelään. Helsingin ja Oulun välinen yhteys. Joidenkin tulkintojen mukaan Suomen tärkein valtatie. Kateellisten panettelua. Ykkösellä kulkee enemmän tavaraa ja henkilöitä. Suurin ero VT 4:n ja muun Euroopan välillä oli koko. Eipä tarvinnut kiroa kaistoja, leveyttä ja nopeuksia. Kaksi kaistaa, päättömän alhaiset nopeusrajoitukset keskellä ei mitään, routavaurioita. Ja nopeusvalvontakameroita. Tervetuloa Suomeen. Toinenkin ero oli. Olin Ruotsissa ja Irlannissa oppinut ajamaan liikenneympyröissä. Niitä oli tämän Siinain korpivaelluksen aikana rakennettu Suomeenkin. Olin ajaa kolarin ensimmäisessä, Kemissä. Kukaan ei ollut opettanut suomalaisille miten niissä ajetaan.

Oulussa puhkesi koiratrailerista rengas. Vanhahan se jo oli. Tunkki löytyi, ei pulttiavainta. Yritin lainata sellaista paikalliselta yli-ikäiseltä rasvapäältä. Oikeasti. Rockabilly Rebel ja Matchbox jäivät muodista 80-luvun puolella. Karvanopat, kromattu pakoputkenpää ja corolla ilmeisesti lives forever.
– Ei miulla ole kuin tulppa-avain
– Näyttääkin siltä, että tarvitsetkin sitä aika useasti

Onneksi paikallinen huoltoasema/kahvio/syöttölä myi muutakin kuin makkaraa ja olutta. Tiskin takaa nimittäin löytyi ristikkoavain. Ihan myytäväksi asti. Varapyörä alle ja takaisin baanalle. Pääsin jonkun matkaa. Kempeleen kohdalla traileri alkoi pujotella. Vararengas oli melkein tyhjä. Onneksi huomasin sen ison kauppakeskuksen kohdalla. Siellä oli Biltema. Saisin ihmeainetta, vuotospraytä. Kaikella kunnioituksella kempeleläiset, mutta en arvosta paikkakuntaa kovinkaan korkealle. Ei minulla ole antipatioihini mitään syytä. Nimi riittää. Toisaalta, tunteet ovat molemmin puoliset. Ei siellä rakasteta Turkuakaan. Vaikka niin alhaalla ei olla koskaan käytykään. Rohkeimmat ovat käyneet ihan Jyväskylässä asti. Kempeleen Biltema ei tuottanut pettymystä. Sain mitä hain. Kunhan ensin pääsin oikealle hyllylle. Niiden yli-ikäisten rasvapäiden ohi, jotka etsivät tuunattavaan corollaansa karvanoppia ja kromattuja pakoputken päitä. Niin ja pari wunderbaumia kaupan päälle.

Oulua ennen olin saada paniikkikohtauksen. Tienviitat Haukipudas ja Virpiniemi. Tänne tultaisiin viikon päästä, greyhoundien Suomen Derby. Ajan etelään, lepään muutaman päivän ja sitten takaisin. Sama paska uudelleen. Jos minulla olisi ollut paperipussi, niin olisin puhaltanut.

Rengas piti ja pääsin etelään. Siuntio. Olin väsynyt ja likainen. Ajanut mitä jaksanut, nukkunut pari tuntia. Ajanut taas, nukkunut tunnin. Ajanut hetken lisää ja nukkunut neljä tuntia. Auton takana kahden koiran kanssa. En tiennyt ihan tarkkaan mikä viikonpäivä oli. Mutta olo oli tyytyväinen. Suomessa oltiin. Enää ei oltu ulkomaalaisia. Pelkästään turkulaisia ruotsinkielisellä Uudellamaalla.

Mikä sitten Suomen erottaa selvimmin muusta maailmasta, vaikkapa Irlannista? Pysähdyin Kemissä ensimmäiselle isolle marketille. Sisällä oli tilaa, väljyyttä. Hyllyillä oli tavaraa. Valinnanvaraa. Juustohyllyssä oli muutakin kuin kymmentä laatua cheddaria. Tai lisäksi kahtaa laatua emmentalia. Jotka molemmat maistuivat cheddarilta. Kalaa löytyi. Kassatyttö puhui suomea. Se tuntui oikeasti hyvältä. vaikka Kemin murretta olikin.

Mitäkö ostin? Lihapiirakoita, kilon pötkön sipuliteemakkaraa, Auran sinappia ja pussillisen Marianneja. Oli ihan oikeasti hyvä olla taas Suomessa.

Jakke Lehtonen

Teen kokopäiväisesti koirien ravitsemusta sekä opetan omistajille koirien ruokintaa sekä fyysistä valmennusta. Suurin leipätyö on kuitenkin koira-ammattilaisten kouluttaminen vielä paremmiksi koirien ruokintaan ja ravitsemukseen liittyvissä asioissa. Vastaan huomattavan pitkälle Katiskan sisällöstä. Sivuston FAQ: Jakke Lehtonen