Lämmitetty tappio

Lämmittely on aina ollut greyhound racingissä, sekä vinttikoirilla ylipäätään, einen tulenarka asia. Tulenarka siinä suhteessa, että aiheesta säännönmukaisesti kysytään, mutta siitä ei suuremmin keskustella. Suurin syy lienee se, että niin moni pitää lämmittelyä avaimena voittoon. Ei haluta antaa tasoitusta paljastamalla omia ässiään. Kerron salaisuuden. Lämmittely ei ole salaisuus. Jos jotakuta kiinnostaa kisakumppanin lämmittelyrutiinit, niin ne on kohtuu helposti selvitetty – pitää silmänsä auki. Lämmittelyllä ei myöskään voiteta yhtään starttia. Voitot tehdään talvella sekä viikolla ennen starttia. Mutta lämmittelyllä voidaan helpostikin hävitä, joten siltä osin naapurin valistaminen omituisista rutiineista kannattaakin jättää tekemättä.

Vinteillä lämmittely tapahtuu kahdella tavalla. Puhun PK-tyylistä ja valjakkomallista. PK-tyylissä otetaan koira autosta ulos juuri ennen starttia ja viedään suoraan starttiin. Valjakkomallissa vinttikoirien sprinttisuoritukseen lämmittely ottaa matkoissa saman verran kuin valjakoiden sprinttimatka – kahdeksan kilometriä tuo taisi olla. Vai kuusi – ihan sama, periaate lienee selvä kuitenkin.

Jos jommastakummasta väärästä tavasta on valittava, niin PK-tyyli on parempi. Koira pääsee kuitenkin venyttämään hivenen raajojaan ennen suoritusta. Mutta voisiko joku valaista minua, että mikä idea on ravauttaa koiraa 15 – 30 minuuttia ennen 20 – 40 sekunnin suoritusta? Varsinkin whippeteissä tätä on tullut nähtyä.

Lämmittelyn tarkoitus on valmistaa koira ja sen elimistö suoritukseen. Venyttely tehdään riittävän lähellä suoritusta, mutta kuitenkin niin, että se ei häiritse koiran korvien väliä – viimeisillä sekunneilla ennen kopitusluvan antoa on huono idea suurimmalle osalle koirista. Kannattaa muistaa kaksi asiaa. Ensimmäinen on, että lihas venyy ääriasentoonsa muutamissa sekunneissa ja kaikki menee yli seitsemän sekunnin, on turhaa. Toinen, että kävelyttäminen tai ravauttaminen ei venytä lihaksia mihinkään, mutta saa ne kylläkin kireiksi, jos koira pyrkii innostuksissaan ponnistamaan hihnaa vastaan. Se tekee silloin eräällä tavalla staattisesti rajua työtä ja käyttää lihasvoimaa enemmän kuin mitä liikkeeseen tarvittaisiin. Hyvä idea jos treenaa lihasmassaa painoilla, mutta valmistautuessa nopeussuoritukseen kilpatasolla? Koira pumppaa verta lihaksiin sekä muuttaa verenkierron painopistettä suorituksen vaatimaksi (lihaksiin, pois sisäelimistä), alkaa pumppaamaan stressihormoneja (adrenaliini jne.) elimistön täydeltä sekä kaikilla muilla tavoin valmistaa itsensä fight or flight eli taistele/pakene -tilaan – jota myös kilpailufiilikseksi joskus kutsutaan – sekunneissa. Usein siinä vaiheessa, kun saavutaan rata-alueelle. Samalla hetkellä kun koira ns. innostuu, niin se alkaa polttamaan energiavarastojaan. Siksi suurin osa pyrkii pitämään koiran rauhallisena mahdollisimman pitkälle ennen starttia – kunnes päättävät vesittää koko homman noin puoli tuntia ennen kisaa.

Mikäli koira on flegmaattinen, ja tarvitsee kuumennusta, niin silloin toki asia jossain määrin muuttuu.

Whippeteillä ylilämmittäminen johtunee vallalle päässeestä legendasta: whippet on kestävyysurheilija ja tarvitsee enemmän treeniä. Siitä syystä vielä kymmenkunta sitten oli erittäin yleistä treenata whippetiä polkupyörällä kilometri toisensa jälkeen. Tehtiin aerobista treeniä anaerobista suoritusta varten. Kun meille tuli whippet, niin ensimmäinen asia joka kerrottiin, oli että näitä voi treenata enemmän kuin greyhoundia. Tieto tuli äänensävyllä, joka antoi ymmärtää, että whippetiä täytyy treenata enemmän. Edelleenkin, meillä greyhoundit kulkevat 6-10 kilometriä 3-6 kertaa viikossa ilmoista ja lumitilanteesta riippuen ja joka lenkillä on kolmesta kuuteen täysivauhtista 300 – 600 metrin vauhtipätkää. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta kuinka helvetin paljon enemmän whippet oikein tarvitsee treeniä selvitäkseen 350 metrin kisastaan? Pitkähkö alustus yhteen lyhyeen väittämään: koska whippet kestää enemmän treeniä, niin sitä täytyy treenata enemmän, ja koska täytyy treenata enemmän, niin täytyy myös lämmitelläkin enemmän.

Lämmittelee miten tahansa, niin tyylin täytyy olla koiralle räätälöity. Jos tekee jotain vain siksi, että niin on aina tehty, niin täytyy tehdä ja joku näin sanoo, niin saa sanoa hyvästit voitokkaalle uralle.

Tomaras ja MacIntosh Galgaryn yliopistosta tutkivat pyöräilijöitä (2011 1). He vertailivat lämmittelyä ratapyöräilyn sprinttitapahtumaa varten, jossa kilpailu koostui useammasta suosituksesta, joiden kokonaiskesto oli vähintään 50 minuuttia. Perinteisessä lämmittelyssä kilpailija aloitti 20 minuutin pyöräilyllä, jossa asteittain nostettiin sykettä 60 prosentista 95:een maksimista. Sitä seurasi neljä sprinttiä kahdeksan minuutin intervalleilla. Kokeellisessa lämmittelyssä kokeiltiin toisentyyppistä tapaa. Siinä lämmittely ei ollut aivan yhtä rasittavaa. Tehoa lisättiin asteittain niin, että 15 minuutin aikana syke nousi 60 prosentista 70 prosenttiin maksimista, jota seurasi vain yksi sprinttipyöräily. Kummankin lämmittelyn tehneet suorittivat pyörätestin. Tulokset olivat kohtuullisen selvät. Kokeellisen, kevyemmän, lämmittelyn suorittaneet kykenivät parempaan huippuvoimaan. Lisäksi perinteisellä tavalla lämmitelleet olivat väsyneempiä. Viesti on selvä. Liian kovalla lämmittelyllä saadaan siis poltettua voimat tehokkaammin.

 

Kuva: Tom Curtis / FreeDigitalPhotos.net



Näihin viitattiin:

  1. Tomaras EK, MacIntosh BR. Less is More: Standard Warm-up Causes Fatigue and Less Warm-up Permits Greater Cycling Power Output. May 2011, doi: 10.​1152/​japplphysiol.​00253.​2011

 

Jagster kirjoitti 774 artikkelia

Suomessa harrastanut koiria, alussa PK-puolelta: saksanpaimenkoiria, dobermanneja, beauceroneja, kaukaasianpaimenkoiria. Menestyksen suurimpia esteitä eivät olleet koirat, vaan oma kärsimättömyys ja kädettömyys. Sitten tulivat greyhoundit ja kilpaileminen. Lähdimme puoliammattilaisiksi Ruotsiin. Menestystä tuli, ja aika paljon myös tietoa ja taitoa – sekä känsöittyneet kantapäät. Kun tekee kaikki mahdolliset virheet ja keksii liudan aivan uusia, niin jalkapohjat ovat kovilla. Siirryimme Irlantiin, aivan täysipäiväisiksi greyhound-ammattilaisiksi. Pentuja, pentuja, pentuja, nuoria koiria, ratakoulutusta, ongelmatapausten korjaamista, treenausta, kilpailemista… Ja vielä hiukan pentuja. Lopulta takaisin Suomeen, ja eräällä tavalla takaisi alkulähteille: harrastamaan. Vuoden Koiria ja voittoja – jotain oppi maailmalla, kun tekee töitä itseään parempien kanssa. Koirien ruokinta ja ravitsemus tuli harrastuksena kuvioihin toistakymmentä vuotta sitten, ja jossain vaiheessa siitä tuli osa elantoa, kun tulot riippuivat koirien mahdollisimman hyvästä fyysisestä suorituskyvystä sekä terveydestä. Teoriaa on kahlattu muutamankin yliopistotutkinnon verran, mutta ilman tutkintoja. En minä titteleitä tarvitse, vaan tietoa. Käytäntöä onkin sitten harjoiteltu useamman sadan, tai tuhannen, koiran kanssa. Sama tarina fyysisen puolen kanssa. Oppiminen jatkuu edelleen.