Nälkä barffin jälkeen

Törmäsin tällaiseen foorumikierroksella:

Mun on muuten pakko antaa Bernille lihan osuutta päiväannoksissa enemmän kuin 20%. Se ei tolla 20% määrällä vaan pysy hyvässä painossa. Onko se nyt hirveän väärin?? Samassa suhteessa en kuitenkaan pysty lisäämään lihaisten luiden määrää, koska sitä määrää se ei sitten jaksaisi syödä

Tuossa kiteytyy muutamakin barffin ongelma, niin koirien kuin omistajienkin suhteen. Barffilla ja kuivamuonilla on yksi yhteinen tekijä: säännöt. Kuivamuonissa säännön luo (mainostekstien lisäksi) annostelusuositukset. Kuivamuonailijat ovat kuitenkin laiskoja, he eivät lue muuta kuin isolla ja värikkäällä painetut. Jopa tuoteseloste on liian teknistä liian pienellä präntillä. Kuivamuonaa siis täräytetään kuppiin se mitä sinne on totuttu laittamaan, ja jos koira laihtuu, niin määrää lisätään. Kun määrää on lisätty niin paljon, että se tuntuu lompakossa, niin valitellaan huonosta tai muuttuneesta laadusta ja vaihdetaan merkkiä. Sen sijaan barffaajat… Koska BARF on eräällä tavalla enemmänkin elämäntapa (puhun usein uskonnosta) kuin ruokintatapa, niin muotoja ja sääntöjä noudatetaan tarkkaan. Jopa pilkuntarkkaan. Ollaan unohdettu, että ruokinta on koiraa varten, ei koskaan toisinpäin.

BARF on monelle koiralle toimiva tapa, mutta ainoastaan jos ei anneta idealismin hämärtää koira. Aina on katsottava ja nähtävä koira.

Joku sanoi joskus, että ateisimi on ainoastaan käänteistä uskoa. Toinen uskoo vakaasti näkymättömään, vaikka todisteita ei ole. Vastapuoli uskoo aivan yhtä vakaasti, että näkymätöntä ei ole – vaikka siitäkään ei itseasiassa ole todusteita. Kummassakin idea perustuu siis uskoon. Ruokinnassa on erittäin usein kyse aivan vastaavasta tilanteesta. Kuivamuonapuristit uskovat vakaasti, että ruoka on terveellistä, tasapainoista ja ainoa oikea, koska valmistaja sanoo niin. Barffaaja uskoo vakaasti, että bones and raw food annetuilla liha/luu-suhteilla on terveellistä, tasapainoista ja ainoa oikea, koska Billinghurst tai joku muu guru sanoo niin. Kummallakin äärilaidalla ruokinta siis perustuu uskoon jonkun muun väitteisiin – ei omaan koiraan ja ruokinnan silminnähtävään toimivuuteen.

Yleistys? Toki, mutta yleistys on tehty yleisen tilanteen mukaan – eikä se, että molemmissa leireissä on täysipäisiä, ajattelevia ja fiksuja ihmisiä, muuta tilannetta mihinkään.

Jos koira ei mahdu käytetyn ruokintafilosofian teorioihin, niin filosofiaa ja teoriaa muutetaan koiralle sopivaksi. Ei ole olemassa oikeaa ja väärää (poislukien äärilaidan virheet). Mutta jos koira syömä ruokamäärä on liian suuri, eikä se silti saa tarvitsemaansa energiaa, niin siinä ei ole enää kyse tulkinta- ja rajataoauksesta, vaan perustavanlaatuisesta ruokintavirheestä.

Suurin yksittäinen virhe BARF:ssa on nimenomaan luiden ja kasvisten liian suuri osuus. Niistä ei saada kuin einen suojaravinteita (mineraaleja ja hiukan vitamiineja), mutta ei käytännössä yhtään valkuaista ja rasvaa – jotka ovat ne kaksi peruspilaria.

Kyllä, luuytimessä on rasvaa ja luuydin on erinomaista ravintoa. Mutta sitä ei ole kanansiivissä tai -kauloissa. Luuydintä löytyy tarpeeksi suuria määriä ainoastaan suurista putkiluista, joka tarkoittaa, että sillä ei ole suurtakaan ravitsemuksellista merkitystä. Jota luuydintä saataisiin edes kutakuinkin tarpeeksi, niin samalla olisi syötävä tolkuton määrä luuta, jonka lisäksi ei enää saataisi riittävästi valkuaista tai kokonaistarpeen suhteen rasvaakaan.

Ja ei, luuston valkuainen ei ole hyödynnettävissä. Tämäkin on yksi niistä monista virheellisistä väittämistä, joita olen tavannut kytkettynä barffiin.

 

Jagster kirjoitti 753 artikkelia

Suomessa harrastanut koiria, alussa PK-puolelta: saksanpaimenkoiria, dobermanneja, beauceroneja, kaukaasianpaimenkoiria. Menestyksen suurimpia esteitä eivät olleet koirat, vaan oma kärsimättömyys ja kädettömyys. Sitten tulivat greyhoundit ja kilpaileminen. Lähdimme puoliammattilaisiksi Ruotsiin. Menestystä tuli, ja aika paljon myös tietoa ja taitoa – sekä känsöittyneet kantapäät. Kun tekee kaikki mahdolliset virheet ja keksii liudan aivan uusia, niin jalkapohjat ovat kovilla. Siirryimme Irlantiin, aivan täysipäiväisiksi greyhound-ammattilaisiksi. Pentuja, pentuja, pentuja, nuoria koiria, ratakoulutusta, ongelmatapausten korjaamista, treenausta, kilpailemista… Ja vielä hiukan pentuja. Lopulta takaisin Suomeen, ja eräällä tavalla takaisi alkulähteille: harrastamaan. Vuoden Koiria ja voittoja – jotain oppi maailmalla, kun tekee töitä itseään parempien kanssa. Koirien ruokinta ja ravitsemus tuli harrastuksena kuvioihin toistakymmentä vuotta sitten, ja jossain vaiheessa siitä tuli osa elantoa, kun tulot riippuivat koirien mahdollisimman hyvästä fyysisestä suorituskyvystä sekä terveydestä. Teoriaa on kahlattu muutamankin yliopistotutkinnon verran, mutta ilman tutkintoja. En minä titteleitä tarvitse, vaan tietoa. Käytäntöä onkin sitten harjoiteltu useamman sadan, tai tuhannen, koiran kanssa. Sama tarina fyysisen puolen kanssa. Oppiminen jatkuu edelleen.