Homeopatian taustat ja nykykäytäntö

© Copyright 1996 Suomen Lääkärilehti ja kirjoittajat. Kirjoitus vapaasti siteerattavissa ja levitettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin, lähteeksi mainittava kirjoittajihomeopathy-cartoonen lisäksi Suomen Lääkärilehti vsk 51, 1–2/1996, sivut 53–58

Homeopaattiset valmisteet ovat lääkelain uusi lääkeryhmä. Ne rekisteröidään vaatimatta näyttöä terapeuttisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Sekä lääkelain muutosten että homeopatian tarjonnan lisääntymisen myötä Suomessakin joudutaan ottamaan kantaa homeopaattisten hoitojen kelpoisuuteen. Homeopatian selitysmallit poikkeavat lääketieteellisistä ja fysikaalisista tiedoista siinä määrin, että tämän opin taustat olisi hyvä tuntea arvioinnin perustaksi. Homeopatian mukaan sairauksia on hoidettava antamalla potilaalle ainetta, joka suurina annoksina aiheuttaa terveillä henkilöillä potilaan oireita muistuttavia vasteita. Aine annetaan hyvin pitkälle laimennettuna. Myöhemmin julkaistavassa kirjoituksessa esitellään homeopatian toimivuutta selvitelleiden tutkimusten tuloksia ja homeopatian piirteitä lääketieteelliseltä kannalta.

Homeopatian synty ja periaatteet

Homeopatia on kaksisataa vuotta lähes muuttumattomana säilynyt oppi sairauksien hoitamisesta. Saksalainen lääkäri Samuel Hahnemann (v. 1755–1843) julkisti sen periaatteet ensi kerran vuonna 1796. Hahnemannin vuonna 1810 julkaistu Organon der rationellen Heilkunst ja seuraava vuonna ilmestynyt Materia Medica Pura ovat yhä homeopatian tärkeimmät teokset. Homeopatiassa on kaksi keskeistä periaatetta:

  1. Similia- eli samankaltaisuuden periaate: ”samanlainen parantaa samanlaista” (similia similibus curantur). Tautiin liittyviä oireita terveillä aiheuttava aine sopii laimennettuna sairaille taudin parantamiseen.

  2. Potensointi eli dynamisointi laimentamalla ja ravistelemalla: lääkeaineen vaikutus voimistuu sitä enemmän, mitä pitemmälle sitä laimennetaan ja ravistellaan tietyllä tavalla.

Similiaperiaatteen mukaisia käsityksiä oli esitetty jo antiikissa. Hippokrateen (noin v. 460–360 eKr.) aikana hoitokäsityksiin kuuluivat sekä samankaltaisuuden periaate että vastakkaisuuden periaate (contraria contraris curantur). Antiikin toinen merkittävä lääkäri Galenos (noin v. 130–200) kohotti vastakkaisuuden periaateen ensisijaiseksi lääkinnässä. Vastakkaisuuden periaate oli sittemmin käytössä vuosisatoja, myös Hahnemannin aikana. Hahnemann ei hyväksynyt vallitsevaa, allopatiaksi (kr. allois = erilainen) nimeämäänsä lääkintää. Hän kehitti opin, jolle hän antoi nimen homeopatia (kr. homoios = samankaltainen, kr. pathos = kipu, kärsimys, tunne).

Ajatuksessaan ”samanlaiset parantavat samanlaisia” Hahnemann jalosti alkemisti Paracelsuksen (v. 1493–1541) signatura-oppia. Sen mukaan luoja on antanut kasveille ja muille luonnonaineksille ulkoisia tunnusmerkkejä (signatura), jotka ilmaisevat minkä taudin hoitoon niitä voidaan käyttää. Tämän maagisen vastaavuuden käsityksen mukaan esimerkiksi kellertävät kasviuutteet sopivat keltataudin hoitoon (1, 2). Hahnemannin tärkeimmät omat ideat olivat lääkeaineen pitkälle viety laimentaminen ja laimennoksen ravistelu erityisellä tavalla.

Vaikka humoraaliteoriaan perustuva oppi oli jo menettämässä asemiaan, käytettiin 1800-luvulla virallisessa lääkinnässä yhä menetelmiä, jotka usein edistivät pikemminkin kuolemaa kuin elämää. Potilaille annettiin mm. oksennus- ja ulostuslääkkeitä suurina annoksina, elohopeaa myrkytykseen asti, ja suonta iskettiin ”liian veren” poistamiseksi. Tällöin taudin hoitamatta jättäminen tai hoitaminen homeopaattisesti tuotti usein paremman tuloksen kuin tavanomainen hoito. Lontoon koleraepidemian aikana v. 1854 oli pienin sairaalapotilaiden kuolleisuus London Homoeopathic Hospital:ssa (3, 4).

Homeopatian suosion vaihteluita

Homeopatian menestys sai useat lääkärit kiinnostumaan siitä. Britanniassa esim. v. 1866 oli 251 lääkäriä, jotka olivat julkisesti tunnustautuneet homeopaateiksi (3). Yhdysvalloissa homeopaattien määrä oli 1880-luvulla suurimmillaan, noin 14000. Lääketieteen 1800-luvun jälkipuoliskolla alkanut voittokulku sai homeopatian kuitenkin miltei häviämään 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla; 22 homeopaattisesta collegesta useimmat suljettiin Yhdysvalloissa jo 1920-luvulla. 1950-luvulla kaikki homeopaattiset colleget oli lakkautettu ja homeopaattiset sairaalat yhtä lukuunottamatta muutettu tavanomaisiksi sairaaloiksi, ja homeopaatteja oli enää noin sata (5).

Homeopatian asemaa kuvaa se, että 1970–80 -luvuilla kirjoitetuissa lääketieteen historian yleisesityksissä (esim. 6, 7, 8, 9) homeopatia sivuutetaan muutamalla rivillä. Vuori kirjoittaa Lääketieteen historiassa (8): ”Lääketieteen voi sanoa saavuttaneen kypsän tieteen tason silloin, kun monistiseen patologiaan perustuvat teoriat suljetaan tieteellisen lääketieteen ulkopuolelle ja julistetaan kulteiksi. Tämän kohtalon koki ensimmäisenä… homeopatia…”.

Homeopatia on kuitenkin uudessa kasvussa. Virallista lääkintää on arvosteltu mm. yksinomaan luonnontieteen mukaisiin lähtökohtiin tukeutumisesta, sairaus- ja lääkärikeskeisyydestä, sairauksien hoitamisesta ”kovalla teknologialla” sekä ihmisen laadullisen kokonaisuuden unohtamisesta pyrittäessä mittaamaan toisistaan irrallisina pidettyjä tekijöitä. Biomedikaaliseen sairausmalliin pitäytymätön ja ”kokonaisvaltaiseksi” hoidoksi esittäytyvä homeopatia lienee nykyään vaihtoehtolääkinnän keskeisin yksittäinen teoreettinen oppi ja hoitokäytäntö länsimaissa.

Yhdysvalloissa oli 1980-luvulla jo yli 2000 homeopaattia. Suhteellisesti levinneintä homeopatia on Keski-Euroopassa. Esimerkiksi Ranskassa väitetään olevan 20 000 lääkäriä, jotka käyttävät homeopatiaa (10). Euroopan ulkopuolella homeopatiaa on harjoitetaan laajasti mm. Intiassa. Homeopatian suosiota on lisännyt useiden tunnettujen henkilöiden homeopatian käyttö, mm. Englannin kuninkaallisen perheen 1800-luvulla alkanut ja yhä jatkuva homeopatian harrastus (5, 11).

Keski-Euroopassa opin asemaa tukee homeopaattisten terapiapalveluiden runsauden lisäksi homeopaattisen itsehoidon kauppa. Apteekkarit vastustivat aluksi homeopaatteja kilpailijoinaan, mutta huomasivat nopeasti homeopaattisten tuotteiden hyvän markkina-arvon. Nykyään useissa Euroopan maissa homeopatiaan erikoistuneita apteekkeja on runsaasti ja suuri osa muistakin apteekeista myy homeopaattia valmisteita. Yksinkertaisen ja halvan valmistusmenetelmän vuoksi on kate niistä suurempi kuin tavanomaisista lääkkeistä. Asiakkaille homeopaattinen hoito ei kuitenkaan ole aina halvempaa kuin lääkehoito (12). Tämä pätee erityisesti kompleksihomeopatiaan, jossa käytetään useita valmisteita yhtä aikaa.

Suomeen homeopatia ei ehtinyt kotiutua 1800-luvulla ennen yleismaailmallisista homeopatian suosion jyrkkää laskua. Tutkimuksia homeopatian historiasta Suomessa ei ole tehty eikä homeopatiaa tarkastella Bertel v. Bonsdorffin Suomen lääketieteen historian laajoissa yleisesityksissä (13, 14). A. Pfaler mainitsee artikkelissaan ”Moniaita sanoja Suomen kansan muinaisesta ja nykyisestä lääkitsemis-opista” Duodecimissa vuonna 1888 (15) muutaman kerran homeopatian, mutta tarkempaa käsitystä sen levinneisyydestä 1800-luvun Suomessa ei kyseisestä artikkelista saa. Ensimmäinen kattava tutkimus kansanomaisesta lääkinnästä on Eino Suolahden artikkeli ”Puoskarintoiminnasta Suomessa” vuodelta 1921 (16). Tutkimus perustuu kaikille 237:lle piiri-, alue-, kaupungin- ja kunnanlääkärille lähetettyyn kyselyyn, johon vastasi 213 lääkäriä. Suolahden tutkimuksen mukaan homeopaattien varsinainen toiminta-alue oli rajoittunut Pohjanmaan ruotsinkieliseen ranikkoalueeseen, muualla maassa oli vain muutama kiertelevä homeopaatti havaittu.

Syynä homeopatian harrastuksen vähäisyyteen lienee ollut mm. maamme maantieteellinen syrjäisyys, joka hidasti erityisesti ”epävirallisten” oppien leviämistä, ja myös lääkärikoulutuksen tukeutuminen vahvasti ulkomaiseen viralliseen lääketieteen opetukseen.

Vuonna 1992 Suomessa naisista 3,6% ja miehistä 2% oli käyttänyt homeopaattista lääkettä (17). Keski-Euroopan maissa homeopatian käyttäjien osuus on useita kymmeniä prosentteja, esimerkiksi Belgiassa yli 50% (18). Aivan viime vuosina homeopaattisten valmisteiden käyttö lienee lisääntynyt Suomessakin, ja samoin on kasvanut homeopaattien määrä. Suomalaiseen homeopaattien yhdistykseen kuuluu tiettävästi nykyisin yli 300 jäsentä. Tiedot homeopaattien määristä ovat kuitenkin epätarkkoja, koska homeopaatteja ei virallisesti rekisteröidä. Kuka tahansa voi julistautua homeopaatiksi; homeopaatteja koulutetaan pääasiassa erilaisten vaihtoehtolääkinnän järjestöjen kursseilla, joiden pituus saattaa vaihdella yhdestä päivästä useaan vuoteen.

Homeopatian tutkimus ja keskustelu homeopatiasta on ollut varsin vilkasta 1990-luvulla. Medline-tietokannan seurannan piirissä olevissa julkaisuissa (Medline Express (R) on Silverplatter) on välillä 1990–1995 (elokuuhun mennessä) viittaus 277 kirjoitukseen, joissa päähakusanana on homeopatia. Näistä 173 on varsinaisia artikkeleita (article in publication type). Global Books in Print (copyright R.R. Bowker) -kirjatietokannassa luetellaan vuosina 1990–1995 (elokuuhun mennessä) ilmestyneeksi 80 englanninkielistä kirjaa homeopatiasta.

Similia-periaate: Samanlainen parantaa samanlaista

Similia-periaatteesta Hahnemann vakuuttui vuonna 1790 kokeillessaan kiinankuoren vaikutusta itseensä. Hahnemannin aikana kiinankuorta käytettiin yleisesti malarian ja kaikenlaisten kuumetautien hoitoon. Hahnemann totesi kiinankuoren aiheuttavan itselleen kuumetta ja erilaisia malariaan viittaavia oireita (19). Tämän hän tulkitsi vahvaksi näytöksi similia-periaatteen puolesta.

Hahnemannilla oli todennäköisesti kiniiniallergia (1, 20). Kiniinille allergisille henkilöille voi kiinankuoresta tulla kuumetta ja muita yliherkkyysoireita. Yleensä kiinankuori ei aiheuta ihmiselle kuumetta, vaan sen sisältämä kiniini aiheuttaa yliannoksina mm. korvien soimista, päänsärkyä, pahoinvointia ja näköhäiriöitä (21). Similia-periaatteen mukaankin päätelmä kiinankuoren kelpoisuudesta ei-allergisillekin homeopaattiseksi kuumeen lääkkeeksi oli väärä.

Kiinankuori ei vaikuta myöskään antipyreettisesti, kuumetta alentavasti. Kiniini ainoastaan estää malarialoisen DNA:n replikaatiota ja sitä kautta auttaa malariassa, jonka tuntuvimpiin oireisiin kuume kuuluu. Asetyylisalisyylihappo olisi ollut sekä suurten annosten aiheuttaman hyperpyreksia-oireen että pienempien annosten antipyreettisen vaikutuksen puolesta sopiva aine Hahnemannin teorianmuodostukselle. Aine tuli käyttöön kuitenkin vasta 1899 (22).

Soveltaessaan teoriaansa käytäntöön Hahnemann kokeili erilaisten aineiden vaikutusta terveisiin ihmisiin. Jos aine aiheutti terveessä henkilössä jonkin taudin oireita, katsoi Hahnemann, että ainetta voi käyttää kyseistä tautia potevan henkilön parantamiseen. Hahnemannin, hänen perheensä ja avustajiensa väitetään löytäneen tällä tavoin noin 1500 lääkeainetta (12).

Homeopaattinen lääketutkimus nykyään

Homeopaattisia valmisteita on nykyisin tarjolla Suomessa noin tuhat. Saksassa niitä on jo noin 24000 (23), ja niitä pyritään kehittämään lisää. Kehitystyö poikkeaa suuresti siitä, mikä on totuttua lääketieteestä.

Homeopaattisen lääkkeen vaikutusta tutkittaessa ei lähdetä liikkeelle reseptoritasolta eikä lääkkeen farmakodynamiikkaa selvitetä myöskään solutason koemalleilla, eristetyillä elimillä tai elävillä koe-eläimillä. Eräissä tutkimuksissa on kylläkin tutkittu sitä, voiko homeopaattisesti laimennettu liuos yleensä lainkaan vaikuttaa (24, 25). Myöskään myrkyllisyysominaisuuksien tutkimus – akuutti, subakuutti ja krooninen toksisuus, vaikutukset lisääntymiseen, mutageenisuus, teratogeenisuus ja karsinogeenisuus koe-eläimillä – eivät rutiininomaisesti edellä homeopaattisia lääkekokeiluja ihmiselle.

Homeopaattiset lääkkeiden raaka-aineet otetaan luonnosta, kasvi- eläin- ja kivikunnasta. Nykyaikaiselle homeopaattiselle lääkkeen tutkimiselle George Vithoulkas kuvaa kliinisestä farmakologiasta tutun rinnakkaisryhmille tehtävän kliinisen kokeen, jossa käytetään myös plasebokontrollia (19). Ei ole tiedossa, kuinka laajalti tätä menetelmää todella käytetään, eikä myöskään tiedetä, onko sitä lainkaan käytetty nykyisin käytössä olevien homeopaattisten valmisteiden kehittämiseen.

Vithoulkasin mukaan lääkeainekokeiluun tarvitaan ”melko monta” ihmistä, se kestää suunnilleen 2,5 vuotta ja se tehdään 18–45 vuotiaille koehenkilöille, joista jokainen on ”koululääketieteen normien mukaan kohtuullisen terve”. Vaikka kokeen tulisi Vithoulkasin mukaan olla kaksoisnaamioitu, on valmisteet koehenkilöille jakava kokeen johtaja tietoinen siitä, kuka saa lumevalmistetta, kuka tutkittavaa ainetta – kokeen johtaja ei tosin tiedä, mitä aine on. Koska tutkija tunnistaa ”aktiivisen” ja lumevalmisteen, ei kyseessä ole kaksoisnaamioitu tutkimus.

Lääkettä otetaan kolme kertaa päivässä kuukauden ajan tai kunnes oireita ilmenee. Koko ajan tehdään muistiinpanoja, ja tätä jatketaan myös lääkityksen lopettamisen jälkeen. Monien koevaiheiden jälkeen kokeen suorittajat keräävät muistiinpanot ja luettelevat yksitellen jokaisen oireen, joka jotenkin poikkeaa henkilön normaalitilasta. Näiden muistiinpanoihin perustuvien oiretietojen perusteella muodostetaan lääkeaineen oirekuva, joka sisällytetään Materia Medicaan (homeopatian farmakopea) ja homeopaattiseen repertorioon (oirehakemisto). Näitä luetteloita homeopaatit käyttävät lääkityksen valinnan aputeoksina.

Homeopaattisen valmisteen ominaisuuksien, ja sen myötä hoidollisen käyttötarkoituksen, määrittäminen tapahtuu näin ollen tutkimushenkilöiden subjektiivisten vaikutelmien ja tuntemusten perusteella. Esimerkki lääketutkimuksen muistiinpanoista Vithoulkasin (19) mukaan: ”Kohtuullisen voimakasta ohimoon säteilevää pistävää kipua vasemman silmän takana, alkoi kello 9 aamulla sen jälkeen kun vaimo oli arvostellut koehenkilöä siitä, että tämä oli unohtanut hakea maidon”. Tutkittavan aineen tai valmisteen farmakologisia vaikutuksia esim. verenpaineeseen, pulssiin, hormonien eritykseen tai suolen liikkeisiin ei mitata.

Yllä kuvatulla tavalla saatu kuva lääkkeen ominaisuuksista on väistämättä epämääräinen. Mm. fosforin on kirjattu aiheuttavan noin 2000 oiretta. Tästä seuraa, että homeopatian eri farmakopeat ja muut lääkeluettelot (10, 26, 27, 28, 29, 30, 31, 32) ovat keskenään ristiriitaisia. Ristiriitaisten lääkeoppaiden väliltä valitessaan homeopaatin on toimittava vaistonsa varassa.

Potilaille valmisteen käyttö kohdennetaan pelkästään terveille tutkimushenkilöille tehtyjen kokeiden perusteella; kliinisiä hoitotutkimuksia potilaille ei tehdä. Silti homeopaattista on tarjolla lähes kaikkiin lääketieteessä tunnettuihin sairauksiin ja lisäksi muihinkin vaivoihin ja oireisiin. Mm. syöpään on satoja eri valmisteita, esim. lapsileukemiaan auttaa Acid.Picrin. laimennettuna potenssiin D200. Muistinmenetykseen ja onaniaan sopii esim. Åbergin (10) mukaan molempiin Phospor.acid. D12, kun taas esim. Pellas (29) mainitsee onanian hoidossa ainoastaan Dioscorean.

Potensointi laimentamalla ja ravistelemalla

Homeopatian mukaan äärettömän pienet ainemäärät aktivoivat kehon oman ”vitaalienergian” voimakkaammin kuin suuret määrät (33). Niinpä homeopaattiset valmisteet ovat lähes aina pitkälle laimennettuja.

Liuoksissa laimennusaineena Hahnemannilla oli pääasiassa alkoholi. Nykyään käytetään paljon myös vettä, pääasiassa taloudellisista syistä. Laimenettaessa otetaan yksi osa kantaliuosta ja yhdeksän (tai 99 tai 49999) osaa laimennusainetta ja ravistellaan rytmikkäästi. Ravistuskerrat määräytyvät erityisen taulukon mukaan. Tavanomainen määrä oli Hahnemannilla 100 ravistusta pulloa oikeassa kädessä pidellen sitä vasenta kättä tai erillisellä alustalla olevaa nahanpalasta vasten iskien.

Potenssimerkinnät ovat laimennuskertoimen mukaan: D1 tai X1 = ”1:10”, C1 = ”1:100”, M1 = ”1:50000”. Potensointia jatketaan ottamalla yksi osa edellisen tuloksena saatua laimennettua liuosta ja 9 (tai 99 tai 49999) osaa laimennusainetta, ja ravistellaan rytmikkäästi. Kahden laimennuskerran jälkeen tuloksena on D2 tai X2 (tai C2 tai M2) liuos, josta laimentamista voidaan edelleen jatkaa. Lääkkeeksi käytettävää laimennosta nautitaan yleensä sisäisesti tipoittain annosteltuna. Kiinteissä homeopaattisissa valmisteissa lääketinktuura imeytetään lopuksi maitosokeriin (laktoosiin) tai rypälesokeriin.

Jos aine ei liukene alkoholiin, jauhetaan aine hienoksi maitosokerin kanssa hiertämällä morttelin ja petkeleen avulla kolmen tunnin ajan (nk. trituraatio; 19). Tämän jälkeen homeopatiassa otaksutaan, että aineiden fysikaalis-kemiallinen luonne muuttuu siten, että ne liukenevat täydellisesti niin veteen kuin alkoholiinkin. Mm. metallien osalta tämä vaikuttaa mahdottomalta. Todennäköisempää on, että kun ainemäärä on mitättömän pieni, yksi miljoonasosa mortteliin otetusta pienestä jauheannoksesta, alkuperäinen aine katoaa näkyvistä sekoittuessaan maitosokeriin ja tarttuessaan työvälineisiin, ja syntyy vaikutelma täydellisestä liukenemisesta.

Useimmiten käytetään niin voimakkaita laimennoksia, ettei niissä ole yhtään molekyyliä lähtöainetta jäljellä. Avogadron lain (kaikissa kaasuissa ja nesteissa on samassa tilavuudessa, paineessa ja lämpötilassa sama määrä hiukkasia) ja Avogadron luvun (6,023×1023 hiukkasta, esim. atomeja tai molekyylejä, yhdessä moolissa ainetta) perusteella lasketun todennäköisyyden mukaan viimeinenkin molekyyli alkuperäistä ainetta on heitetty pois laimennosnesteen mukana potenssiin D24 (=C12) laimennuksen jälkeen.

Kreivi Avogadro esitti lakinsa jo Hahnemannin aikaan, vuonna 1811, mutta se ei vaikuttanut homeopatian kehitykseen mitenkään. On luultavaa, ettei Hahnemann tiennyt tai ymmärtänyt molekyylin olevan aineen pienin hiukkanen, jolla on kyseisen aineen ominaisuudet vaan käsitti aineen olevan loputtomiin jaettavissa ilman, että sen ominaisuuden muuttuvat.

Homeopatiassa tärkeitä ovat suuret potenssit (esim. D2000), joita niiden väitetyn vaarallisuuden vuoksi saavat määrätä vain erittäin kokeneet homeopaatit. Vahvemmat laimennokset, esimerkiksi D3, D4 tai D5, joilla usein on vielä farmakologia vaikutuksia, eivät varsinaisesti ole homeopaattisia valmisteita ollenkaan. Suomessa lääkelain kevennetyllä menettelyllä rekisteröidyt homeopaattiset valmisteet saavat sisältää enintään yhden kymmenestuhannesosan (D4) kantaliuosta tai enintään sadasosan pienimmästä tavanomaisessa lääkehoidossa käytetystä, lääkemääräystä edellyttävän lääkeaineen annoksesta.

Homeopaattien keskuudessa on runsaasti kiistoja oikeaoppisesta potensoinnista, ravistelutavoista ja -määrästä. Hahnemann itse käytti vain käsinravistelua, mutta nykyään on joustettu alkuperäisestä opista ja alan suurissa lääketehtaissa käytetään pelkästään koneellista ravistusta. Hahnemannin menetelmässä kertaalleen käytetty liuosaine heitettiin pois, mutta nykyään käytetään halpaa, samaa liuosainetta useaan kertaan hyödyntävää Korsakoffin menetelmää (ks. esim. 19). Oikeoppisuudesta poiketaan nykyään usein myös lisäämällä makuaineita valmisteisiin.

Homeopaattisten valmisteiden turvallisuus

Homeopatian harrastajat kertovat yleensä, ettei heidän hoitoonsa liity sivuvaikutuksia, vaikka valmistuksessa käytetään myrkkyjä, kuten arsenikkia. Tämä on odotettavissa, koska aidoissa homeopaattisissa valmisteissa farmakologisesti vaikuttavat aineet on laimennettu olemattomiin. Homeopaattisen kotihoidon oppaassa (31) kuvataan lääkkeitä täysin vaarattomiksi kaikille ja kaikissa tilanteissa: ”Lääkeaineita voi täysin turvallisesti antaa vanhuksille, lapsille ja vauvoille. Ne ovat hyvän makuisia ja lapset pitävät niistä. Ne eivät ole myrkyllisiä – vaikka lapsi onnistuisi syömään koko pullollisen (tai tyhjentämään koko homeopaattisen kotiapteekkisi), siitä ei koidu hänelle vahinkoa. Niitä voi täysin turvallisesti käyttää raskauden aikana. Ne eivät sotke tavallisten lääkkeiden vaikutusta.”

Homeopaattisten valmisteiden on kuitenkin raportoitu aiheuttaneen sivuvaikutuksia (34, 35, 36). Todennäköisin mekanismi on allerginen reaktio, jonka aiheuttaa joko vaikuttavaksi tarkoitettu aine, makuaine tai valmistusprosessin heikkoudesta johtuva epäpuhtaus. Koska homeopaattisista valmisteista ei juuri koskaan voida mitata vaikuttavien aineiden pitoisuuksia, jää myös mahdollisten muiden aineiden pitoisuuksien seuranta helposti tekemättä. Myös suoranaisia väärennoksiä on ilmennyt: Morice (37) havaitsi, että homeopaattinen astmalääke Dumcap, jonka lähtöaineena etiketin mukaan olivat strykniini ja arsenikki, sisälsi terapeuttisesti vaikuttavia määriä glukokortikoideja.

Kaikkiaan vaikutelmaksi kuitenkin jää, että homeopatia aiheuttaa vähemmän suoria haittavaikutuksia kuin mikään muu lääkkeellinen hoito.

Homeopatian hoitoperiaatteet

Homeopaattinen hoito on muodoltaan lääkehoitoa. Lääkitys valitaan siten, että potilaan oireluetteloa verrataan eri aineiden terveillä aiheuttamien oireiden luetteloon eli lääkkeen oirekuvaan. Pyrkimyksenä on löytää vastinpari kunkin potilaan oirekuvan ja lääkkeen aiheuttaman oirekuvan mukaan. Homeopatian hoitoperiaatteet ovat yksilöllinen oireenmukainen hoito ja yksi lääke kerrallaan -periaate klassisessa homeopatiassa tai monilääkehoito eräissä muissa homeopatian oppihaaroissa.

Homeopatiassa lääke määrätään yksilökohtaisten oireiden, ei diagnosoidun taudin mukaan. Samaan sairauteen saatetaan määrätä eri henkilölle eri homeopaattiset lääkkeet. Homeopatiassa myös saman henkilön samaa ihottumaa eri puolilla ruumista voidaan lääkitä eri valmisteilla.

Homeopaattisessa ”diagnoosissa” pyritään taudin määrittämisen sijasta oirekuvan kautta suoraan hoidon valintaan. Klassisessa homeopatiassa oirekuva pyritään luomaan perusteellisella haastattelulla. Kliinistä tutkimusta, mittauksia, toimintakokeita tai laboratoriomäärityksiä ei käytetä. Varsinaisten oireiden lisäksi potilaalta kysellään hänen elämäntapansa, elämäntilanteensa, omat käsitykset reagointitavoista mm. sään ja vuorokauden ajan vaihteluihin, unesta, mielihaluista, ihmissuhteista jne. Oirekuva pyrkii olemaan synteesi potilaan vaivojen luonteesta ja potilaan yksilöllisestä olemuksesta. Ilmeisesti tähän perustuen homeopatiaa korostetaan kokonaisvaltaiseksi tai peräti syynmukaisesti hoidoksi, vaikka kyseessä on subjektiivisten oireiden mukaan valittu lääkehoito.

Homeopatian jotkut koulukunnat käyttävät myös muita menetelmiä. Esim. homeopaatti Pellas (29) suosittelee mm. iirisdiagnostiikkaa sairauksien määrittelyssä. Myös vyöhyketerapian mukaista taudin määritystä jalkapohjista tai korvalehdestä käytetään. Diagnoosin teossa terapeutin oma vaisto on taaskin keskeistä., ja eri homeopaatit saattavat päätyä erilaisiin diagnooseihin samasta potilaasta.

Koska elimistössä voi olla Hahnemannin (33) mukaan vain yksi tauti kerrallaan, niin vain yhtä homeopaatista lääkettä tulee käyttää kerrallaan ja vain yhden kerran. Tästä klassisen homeopatian monoterapian periaatteesta on kehittynyt homeopaattien keskuudessa vakava oppiriita. Kompleksihomeopatia sallii yhdistelmälääkkeiden ja useiden homeopaattisten lääkkeiden yhtäaikaisen käytön sekä lääkkeen ottamisen useina annoksina yhden sijasta. Kompleksihomeopatia on oleellinen osa antroposofista ”laajennettua lääketiedettä” (38), joka suosii myös matalampia potensseja, so. enemmän vaikuttavaa ainetta sisältäviä valmisteita, kuin klassinen homeopatia.

Homeopatian käytäntö on väljentynyt Hahnemannin periaatteista myös valmisteiden luonteen osalta. Siinä missä klassisessa homeopatiassa valmiste valitaan työläästi oirekuvaan sovittaen, uudet homeopatian virtaukset tarjoavat jo homeopaattisia itsehoitovalmisteita. Niitä potilas ostaa yksittäisen oireen tai tutun taudin, esimerkiksi nuhakuumeen tai heinänuhan hoitoon. Valmisteelle on annettu ”suppea oirekuva”, jolloin sitä on mahdollista käyttää yhtä mutkattomasti kuin vaikkapa asetyylisalisyylihappoa sisältävää kuumelääkettä. Tällainen homeopatian yksinkertaistuminen ja kompleksihomeopatian tuoma ajatus useiden valmisteiden yhtäaikaisesta käytöstä on merkittävästi lisännyt homeopaattisten valmisteiden kauppaa Keski-Euroopassa.

Homeopatian sairauskäsitys

Hahnemannin aikana tautien uskottiin leviävän joko kosketuksen tai miasman (saastunut ilma) välityksellä. Hahnemann omaksui miasmateorian ja kehitti siitä oman versionsa. Hän jakoi sairauksien aiheuttajat kolmeen miasmaan (33, 39): (1) Psora-miasma on ihmiskunnan ensimmäinen perusmiasma, josta kaikki muut miasmat ovat kehittyneet, seitsemän kahdeksasosaa kaikista kroonisista taudeista on syyhyn eri muotoja. (2) Syfilis-miasma, kupan aiheuttamat yli sukupolven siirtyvät sairaudet. (3) Sykoottinen miasma, tippurin aiheuttamat sairaudet. Vaikka bakterologian läpimurto 1880-luvulla ei vaikuttanut homeopatian tautiteoriaan mitenkään, ei näitä selityksiä nykyisin juuri enää potilaille tarjota.

Klassisessa homeopatiassa sairauksien selityksellä ei ole suurta merkitystä. Vaihtoehtolääkinnän tärkeimpiin piirteisiin kuuluu kuitenkin kansantajuinen sairauden selitys, joka antaa potilaalle tunteen uhkatilanteen hallinnasta (40). Homeopatia on tältä osin puutteellinen, ja tämä näyttää häiritsevän sekä potilaita että homeopaatteja. Viime aikoina homeopatiaan onkin yhtäältä liitetty uusia selitysmalleja vaikutusmekanismeista, toisaalta yleisluontoisin termein on pyritty kytkemään homeopatia vaihtoehtolääkinnän peruskäsitteisiin, kuten kokonaisvaltaisuus, luonnollisuus ja syynmukaisuus. Homeopaatit myös esittävät vaihtoehtolääkinnälle ja kansanomaiselle ajattelulle ominaisia diagnooseja, esimerkiksi kertovat potilaan maksan tai munuaisten olevan kuona-aineiden tukkimia, jolloin homeopaattisen hoito puhdistaa elimistön.

Koska homeopaattinen hoito on riippumaton taudeista ja aina yksilöllisesti valittu – tämä koskee klassista homeopatiaa – se antaa mahdollisuuden täyteen vapauteen indikaatioiden suhteen. ”Homeopatia voi auttaa ihmistä paranemaan mitä erilaisimmista sairauksista, masennuksesta niveltulehdukseen, migreenistä haavaumiin, mukaanluettuna modernit sairaudet AIDS ja ME (aivojen ja selkäytimen tulehdus)”, todetaan Luontaislääketieteen Instituutti Kaironin homeopatia-esitteessä (41).

Vaihtoehtolääkintää vai täydentävää lääkintää?

Homeopatia alkuperäisessä muodossaan ei ole lääketieteeseen perustuvan hoidon lisäksi käytettävä täydentävä hoitomuoto, vaan kaiken muun hoidon ja tutkimuksen kieltävä oppi. Lukuisissa kohdissa Organonia (esim. 33) korostetaan olevan tarpeetonta tutkia sairauksien syitä ja selittää niiden syntymistä. Niiden sijaan riittää taudin ulkoisten oireiden tutkiminen. Hahnemann vastusti voimakkaasti ruumiinavauksia. Hänen mukaansa lääketieteen kehittämisessä obduktiot ovat hyödyttömiä.

Hahnemannin näkemys homeopatian vaihtoehtoisuudesta, sen kelpoisuudesta korvata kaikki ”allopaattiset” lääkehoidot, elää yhä. Homeopatiaan liittyy ajatuksia, joiden mukaan muu lääkitys pelkästään heikentää paranemista ja estää homeopaattisten valmisteiden vaikutusta. Tämä johtaa pyrkimyksiin lopettaa lääkehoitoja. Vuonna 1974 tuomittiin suomalainen homeopaatti diabetesta sairastaneen henkilön halvaannuttamisesta vankeuteen (42). Tiedossa on myös kuolemantapaus hoitotilanteessa, jolloin potilaalle välttämätön lääkitys on yritetty korvata homeopaattisella hoidolla (43).

Kuitenkin nykyisin homeopaatit usein julkisuudessa korostavat, että he tarjoavat täydentävää hoitoa, eivät vaihtoehtoista hoitomuotoa. Homeopaattinen hoito pyritään kytkemään lääketieteeseen perustuvaan diagnoosintekoon ja suurelta osin myös lääketieteeseen perustuvaan hoitoon (44). Tämä johtaa ristiriitoihin Hahnemannin opetusten kanssa mm. rokotusten osalta. Suuri osa homeopaateista suhtautuu yhä kielteisesti rokotuksiin Hahnemannin tavoin (19).

Kirjallisuutta

  1. Brummer P. Lääketieteen historiaa tarinoina II. Huhtamäki Oy, Jyväskylä 1988
  2. Fåhraeus R. Läkekonstens historia I. Bonniers, Stockholm 1944
  3. Nicholls P. Homoeopathy in Britain after the Mid-Nineteenth Century. Teoksessa Saks M: Alternative Medicine in Britain. Clarendon Press. Oxford 1992
  4. Mäkelä R. Homeopatia Englannissa. Suomen Lääkärilehti 1986; 16: 3484–3486.
  5. Gardner M. Fads and Fallacies in the Name of Science. Dover Publications, New York 1957
  6. Margotta R. Lääketiede kautta aikojen. WSOY. Porvoo. 1971
  7. Lyons S, Petrucelli RJ. Medicine. An Illustrated History. Abrams. New York 1978
  8. Vuori H. Lääketieteen historia. Gummerus, Jyväskylä 1979
  9. Hirvonen L. Lääketieteen historia. Recallmed. 1987
  10. Kastebrink S. Homeopati till husbehov. ICA bokförlag, Västerås 1989
  11. Coulter HL. Homoeopathy. Kirjassa: Alternative Medicines. Toim. Salmon J W. Tavistock Publications, New York 1984
  12. Lynöe N, Bygren LO. Underlagsrapport till Alternativmedicinkommitten: Vetenskaplig revolution i grundvetenskaper krävs om homeopatin skall kunna förklaras. Läkartidningen, volym 86, nr 44, 1989
  13. Bonsdorff von B. The History of Medicine in Finland 1828–1918. Helsinki 1975
  14. Bonsdorff von B. Läkare och läkekonst i Finland under 300 år 1640–1940. Ekenäs 1978
  15. Pfaler A. Moniaita sanoja Suomen kansan muinaisesta ja nykyisestä lääkitsemis-opista. Duodecim 1888; 4(7): 129–139.
  16. Vaskilampi T, Vartiainen E, Meriläinen P, Koskela K, Viinamäki H, Mäntyranta T. Vaihtoehtolääkinnän tuntemuksen ja käytön muutoksia – tuloksia kymmenvuotisseurannasta. Kirjassa: Vaihtoehtolääkintä Suomessa 1982–92, Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 1993; 3: 64–78
  17. Fisher P, Ward A. Complementary medicine in Europe. Kirjassa: Complementary Medicine Research: An International Perspective. Toim. J. Monckton, A. Vickers, M. Kavanagh, COST B4 Unconventional Medicine. European Commission, Brussels, 1994, ss.29–43.
  18. Vithoulkas G. Homeopatian perusteet. WSOY, Porvoo 1991
  19. Löscher W. Homöopathie in der Veterinärmedizin: Kritische Überlegungen aus der Sicht der Pharmakologie. Teoksessa Oepen I (ed.): Unkonventionelle medizinische Verfahren. Stuttgart. Gustav Fischer Verlag, 273–302. 1993
  20. Grahame-Smith DG, Aronson JK. Oxford textbook of clinical pharmacology and drug therapy. Oxford University Press, New York 1984
  21. Airaksinen MM. Antipyreettiset analgeetit. Kirjassa: Farmakologia ja toksikologia, toim. J. Tuomisto ja M.K. Paasonen, Kandidaattikustannus, Helsinki 1982, 367–382.
  22. Schönhöfer PS. Naturheilkundliche Arzneimittel: immer wirksam und unbedenklich? Internist Prax 1989; 29: 755–761.
  23. Endler M, Pongratz W, van Wijk R, Wiegant FAC, Waltl K, Gehrer M, Hilgers H. A zoological example on ultra high dilution research. Energetic coupling between the dilution and the organism in a model of amphibia. Kirjassa: Ultra High Dilution, toim. P.C. Endler ja J. Schulte. Kluwer Academic Publishers, Netherlands 1991; 39–68.
  24. Kretschmer M, Harish G. Homöopathika-Wirkung auf Enzyme von Leberzell-Lysosomen. Deutsche Apoth Zeit 1991; 131: 531–533.
  25. Åberg H. Homeopatia. Kirjasepot, Pieksämäki 1977
  26. Voegeli A. Homeopaattisen hoidon aakkoset. WSOY, Porvoo 1988
  27. Vithoulkas G. Homeopatia. Tulevaisuuden lääketiede. WSOY. Juva 1990
  28. Pellas CDO. Homeopatian aakkoset. Homeopatiens ABC. Nekapaino. Tampere 1990
  29. Straten M. Vaihtoehtoislääkintä. Otava. Keuruu 1990
  30. Gemmel DM. Homeopaattinen kotihoito. Homeopaattien Farmasia RL Oy. Hameenlinna 1991
  31. Kent JT. Materia Medica of Homoeopathic Remedies. Great Britain 1992.
  32. Hahnemann S. Organon of Medicine. Sixth Edition, Hahnemann’s Own Written Revision. B. Jain Publishers PVT. LTD, New Delhi 1991
  33. Mäntyranta T, Haahtela T. Luonnonlääkkeet ja allergia. Sosiaali- ja terveyshallitus. Raportteja 64. 1992
  34. Van Ulsen J, Stolz E, Joost T. Chromate dermatitis from a homeopathic drug. Contact Dermatitis. 1988 Jan; 18(1): 56–7.
  35. Monk B. Severe cutaneous reactions to alternative remedies. Br Med J (Clin Res Ed). 1986 Sep 13; 293(6548): 665-6.
  36. Morice A Adulterated ”homoeopathic” cure for asthma. Lancet 1986 Apr 12; 1(8485): 862–3.
  37. Puustinen R, Saano V. Antroposofisen lääkinnän ideologia ja teoreettiset perusteet. Suomen Lääkärilehti 10/1995; 50: 1160–1163.
  38. Jantunen A. Homeopatia. Kirjassa Terveen elämän salaisuudet 1. WSOY, Porvoo 1987
  39. Saano V. Luonnonlääkinnän lupaukset. Suomen Lääkärilehti 1993; 48: 2001–2004.
  40. Treuherz F. Klassinen homeopatia. Menneisyyden, nykypäivän ja huomisen lääketiede. Esite. Luontaislääketieteen Instituutti Kairon. Ei vuosilukua.
  41. Tuntematon. Homeopaatti tuomittiin maksamaan 108000 mk. Virhehoidosta 5 kk vankeutta. Uusi Suomi 25.1.1974.
  42. Tuntematon. Homeopatialla lasta hoitaneet vanhemmat tuomittiin taposta. Helsingin Sanomat 30.10.1993.
  43. Visapää A. Homeopatia ei ole vaihtoehto vaan täydentävä hoitomuoto. Etelä-Suomen Sanomat 30.9.1990.

Markku Javanainen, Veijo Saano

 

Jagster kirjoitti 752 artikkelia

Suomessa harrastanut koiria, alussa PK-puolelta: saksanpaimenkoiria, dobermanneja, beauceroneja, kaukaasianpaimenkoiria. Menestyksen suurimpia esteitä eivät olleet koirat, vaan oma kärsimättömyys ja kädettömyys. Sitten tulivat greyhoundit ja kilpaileminen. Lähdimme puoliammattilaisiksi Ruotsiin. Menestystä tuli, ja aika paljon myös tietoa ja taitoa – sekä känsöittyneet kantapäät. Kun tekee kaikki mahdolliset virheet ja keksii liudan aivan uusia, niin jalkapohjat ovat kovilla. Siirryimme Irlantiin, aivan täysipäiväisiksi greyhound-ammattilaisiksi. Pentuja, pentuja, pentuja, nuoria koiria, ratakoulutusta, ongelmatapausten korjaamista, treenausta, kilpailemista… Ja vielä hiukan pentuja. Lopulta takaisin Suomeen, ja eräällä tavalla takaisi alkulähteille: harrastamaan. Vuoden Koiria ja voittoja – jotain oppi maailmalla, kun tekee töitä itseään parempien kanssa. Koirien ruokinta ja ravitsemus tuli harrastuksena kuvioihin toistakymmentä vuotta sitten, ja jossain vaiheessa siitä tuli osa elantoa, kun tulot riippuivat koirien mahdollisimman hyvästä fyysisestä suorituskyvystä sekä terveydestä. Teoriaa on kahlattu muutamankin yliopistotutkinnon verran, mutta ilman tutkintoja. En minä titteleitä tarvitse, vaan tietoa. Käytäntöä onkin sitten harjoiteltu useamman sadan, tai tuhannen, koiran kanssa. Sama tarina fyysisen puolen kanssa. Oppiminen jatkuu edelleen.