Bensaa suonissa

 

Olemme käyneet muutamankin kerran Turun Metsämäen greyhound-radalla koirien kanssa. Turussa 495 metrin startti on poikkeuksellinen Suomen muihin matkoihin verrattuna. Koirat starttaavat lyhyen lähtökiihdytyksen jälkeen kaarteeseen, eikä niiden juoksulinjat noudata “normaalia”. Jos koira ei ole sitä koskaan juossut, niin Turkuun kannattaa tulla harjoittelemaan ennen kisastarttia. Greyhoundien nopeudella koiralla ei ole aikaa miettiä, vaan vartalon ja juoksun hallinta lähtee eräällä tavalla selkärangasta. Tuttu juttu jokaisella, joka on harrastanut sellaista urheilulajia, jossa suorituksen liikerata on opittava. Vastaava löytyy normielämästäkin. Polkupyöräillessä emme ajattele tasapainoa. Autossa jalka siirtyy jarrulle miettimättä. Greyhound on eläin, ja se omaksuu asiat nopeammin, kerrasta.

Jokainen harjoitusreissu tai kilpailumatka maksaa. Vuonna 2009 saimme Ducaton takin täyteen 60 eurolla. Nyt kesän 2010 alussa menee melkein 80 euroa. Polttonesteiden hinta tulee olemaan suurin uhka lajille. Hitot minua kiinnosta kuljetusyrittäjien hätä kallistuvan naftan takia. Olisivat oppineet jotain jo edellisellä kerralla, kun jokainen D-kortin omistanut osti nupin ja alkoi ajamaan rahtia Venäjälle. Itäkaupan notkahdus tappoi osan rahtiyrittäjistä, mutta ensimmäinen (kuinka monesta?) rajumpi öljyn hinnan nousu tappoi loput. Oltiin tehty kiinteitä sopimuksia, ja vaikka olennainen kuluerä nousi, niin omia rahtimaksuja ei voitukaan nostaa. Sama peli näyttää jatkuvan. Ei ihminen opi, pikkuyrittäjästä puhumattakaan. Eräs tuttu totesi, että hyvä vaan. Jos rahdin osuus nousee, niin hinnat nousisivat vielä enemmän. Tuskin. Nimittäin hintoja on nostettu nimenomaan öljyn myötä. Jostain kumman syystä isot tukkukaupat, öljy-yhtiöistä puhumattakaan, vain kasvattavat voittojaan. Kummallista, kun samaan aikaan parkuvat, että polttonesteiden hintojen karkaaminen syö kannattavuutta.

Greyhound racingissä ajaminen Turkuun, Hyvinkäälle, Tampereelle tai Ouluun on suurin kuluerä. Suoraan harrastukseen liittyvä luonnollisesti. Toki ruokkiminen on kalliimpaa, mutta se on tehtävä kilpailee tai ei. Palkintorahat ovat mitä ovat. Tavallisista lähdöistä kakkonen ei tyypillisesti saa edes ilmoittautumismaksujaan takaisin. Voittaja sentään pienen siivun jopa bensakuluistaan. Jos hyvä koira voittaa noin joka neljännen lähtönsä, niin jollain 15 startin vuosimäärällä se tarkoittaa sitä, että minun huumorintajuni ei enää riitä kuuntelemaan anti-racing-ihmisten vinkumisia siitä, miten raha tappaa koirat ja korruptoi urheilun. Suomessakin. Hitot raha sitä tee. Rahan puute tappaa.

Irlannissa maksoimme vuonna 2008 palatessamme takaisin Suomeen bensasta alle 1,30. Ranskassa taasen hyvän matkaa yli 1,60. Belgiassa ja Saksassa suunnilleen saman kuin Suomessa. Tanskassa en tankannut, ja Ruotsissa en jaksanut muutella valuuttakursseja. Mutta suomalaisten valitukset siitä, että täällä on Euroopan ja ehkä maailman kallein bensa ei taida pitää paikkaansa. Samoissa ollaan muiden kanssa. Mutta sitä ei ole kukaan suostunut tai kyennyt kertomaan, että miksi Irlannissa oli halvempaa. Asukasluvultaan hieman Suomea pienempi, pinta-alaltaan huomattavasti pienempi. Autoja joka paikassa. Ei jalostusteollisuutta (eihän siellä muuta tehdä kuin viagraa, ruohoa ja irlantilaisia) ja saari. Kaiken järjen mukaan bensan pitäisi olla siellä huomattavasti kalliimpaa. Tai kun Suomessa valitetaan järjettömän korkeasta polttoaineiden verotuksesta. Niin ja niin suuri osa on veroja. Muualla on paremmin, ei veroteta niin raskaasti. Mutta miksi sitten alemman verotuksen Ranskassa maksoin enemmän? Miksi alemman verotuksen Saksassa maksoin suunnilleen saman? Onko tosiaan parempi, että Exxon saa suuremmat voitot kuin että valtio nappaa yhteishyödylliseen oman siivunsa – jos kerta kuluttajan lompakossa tuota eroa ei näy. Ranskassa maksoin tietulleja paljon. Suomessa ei ole kukaan pyydä rahaa pääsystä pisteestä A pisteeseen B.

Treenireissut eri radoille ovat kuitenkin mielenkiintoisia. On piristävää nähdä miten eri tavoin voidaan samat asiat tehdä. Kuten koiran lähtökoppiopettaminen. Se voidaan tehdä monimutkaisesti, riskillä ja itseasiassa väärin. Tai se voidaan tehdä helposti, riskittä ja oikein. Mutta jokainen tyylillään. Surku siinä on vain se, että kaikelle mitä tehdään, täytyisi olla joku teoreettinen pohja. Syy, miksi jotain tehdään. Ongelmia tulee silloin, kun metodin takana on pielessä oleva teoria. Ei ymmärretä mitä tehdään, tai on ymmärretty väärin. Mutta vaikeaahan se on. Koiria on ollut pyöreät satatuhatta vuotta. Greyhoundit ovat juosseet kilpailumallisesti jäniksen perässä luokkaa 300 vuotta. Rataurheilu keksittiin noin 80 vuotta sitten. Uudesta jutustahan tässä on kysymys…

Työkaluja käytetään soveltavasti. Tarpeen mukaan. Ja jos ei toimi, niin keksitään uusi. Vanha juttu tämäkin. Tuttu esimerkiksi jokaiselle joka korjaa autoja. Tai treenaa eläimiä. Lopputulos ratkaisee, ei käytetty metodi. Mutta hohtimet toimivat kohtuullisen huonosti vasarana. On osattava ennen kuin säätää. Greyhoundien suhteen voidaan nostaa taas kerran raha esille. Jos koiran ratakoulutus kestää kohtuuttoman kauan, niin omistaja joutuu ajamaan satoja kilometrejä turhaan. Se syö motivaatiota. Vielä enemmän se syö motivaatiota, kun perheen toiselle elättäjälle yritetään perustella miksi koira syö huomattavasti kalliimpaa ruokaa ja sen kanssa harrastamiseen menee niin paljon rahaa ilman että saa mitään takaisin. Edes sitä kilpailujännitystä. Ehkä joillekin eri makuuhuoneissa núkkuminen moisten pikkujuttujen takia sopii, mutta tavallisessa perheessä se syö ihmistä. Motivaationkin.

Koirat saadaan nopeasti radalle jos asiat tehdään oikein. Me hukkaamme lajissa ihan tarpeeksi potentiaalisia kilpailuttajia tavallisten normielämään kuuluvien asioiden takia. Määrää ei kannata nostaa väärillä toimintatavoilla. Nuori pari ostaa koiran, mutta kahden vuoden päästä rouva onkin työntämässä tissiä suuhun kuukauden ikäiselle jälkeläiselleen. Ei silloin enää lähdetä kovinkaan helposti joka viikonloppu kilpailemaan. Varsinkaan näillä bensanhinnoilla. Tai ollaan vaan huomattu, ettei racing olekaan se oma juttu. Tätä ei tarvitse vaikeuttaa lisää ihan tekemällä vastavasten ongelmia. Useampi koira radalla tarkoittaa useampia tuttuja ja sukulaisia katsomassa kilpailuja. Jokainen tuntee lisää ihmisiä, ja näkyvyys paranee. Tuota näkyvyyden lisääntymistä voitaisiin kuvata jokaiselle pyramidiverkostomarkkinoinnissa mukana oleville tutulla tavalla. Jos sinä hankit vain kymmenen katsojaa lisää ja he hankkivat 10, niin katsomo on täynnä alta aikayksikön. Ja jokainenhan tuntee 10 ihmistä. Unohdetaan tuon kaavion matemaattinen mahdottomuus, sillä maailmassa ei ole tarpeeksi ihmisiä. Mutta lisää kytköksiä jokainen kilpaileva tuo, ja ainakin puhe lisääntyy.

Tästä eivät pidä tututkaan. Mutta laitetaan julkiseksi koska olen siitä kaikille jo sanonut. Suomessa greyhound racingissä ollaan nykyisin liian varovaisia. Odotetaan liian kauan. Varmistellaan liikaa. Aina suomalaiset ovat olleet hilavitkutinkansaa. Halutaan uutta ja nimenomaan teknistä. Ilmeisesti tuohon perustuu se, että nykyään vaaditaan kaikkeen manuaalit, käyttöohjeet. Ja nykyisessä greyhoundien ratakoulutuksen alkeisoppaassa lukee, että ei saa pitää liikaa kiirettä. On annettava koiralle aikaa. Tuo mantra on uponnut syvälle ja tehokkaasti. Mutta ei se tarkoittanut sitä, että koiran ratakoulutuksen täytyy kestää kaksi vuotta ja radalle tullaan ensimmäisen kerran kolmivuotiaana. Se tarkoitti sitä, ettei ihan jokaisen kanssa tarvitse suorittaa sääntöjen sallimana koejuoksuja 14 kk iässä ja ottaa ensimmäistä kilpastarttia 15 kk. Se tarkoitti sitä, että koira voi olla jopa puolitoistavuotias ennen kuin sen kanssa aletaan kilpailemaan ja joidenkin kanssa voi joutua odottamaan jopa kaksivuotiaaksi. Ei että kaikkien täytyy odottaa vähintään kaksivuotiaaksi. Eikä se missään nimessä tarkoita sitä, että koiran ollessa syksyllä puolitoistavuotias, niin seuraavana kesänä ollaan hitaan varovaisia ja tahkotaan 10 metrin käsivetoja suoralla.

Kun luotetaan sääntöihin, jopa niihin kirjoittamattomiin, niin tullaan aroiksi. Ei uskalleta luottaa itseensä, ei uskalleta soveltaa. Kun sanottiin, että Suomessa ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota lihashuoltoon, niin se ei tarkoittanut sitä, että käydään kerran viikossa maksamassa hierojalle pintasivelystä joku 35-50 euroa tunti. Se tarkoitti sitä, että koirille annetaan aikaa palautumiseen ja se palautus tehdään. Se tarkoitti sitä, että koiran liikkeitä ja vartaloa opetellaan lukemaan. Nähdään mahdolliset ongelmat jo ennen kuin niistä tulee pahoja ongelmia. Se tarkoitti sitä, että treenareiden olisi tehtävä perusvenytys ja -hieronta itse. Ja tärkeimpänä: se tarkoitti myös sitä, että treenauksen ja ongelmien suhde opetellaan.

Eräs huipuista tuotiin aina täysin tukossa ja ontuvana radalta. Ja vietiin radalle ongelmat maskeerattuna peittoon. Kuten tehtiin jo aikaisemminkin. Silloin kiiteltiin hierojaa kuinka hyvää työtä hän oli tehnyt. Aivan, hieroja teki hyvää työtä. Treenari ei. Pahaa pelkään, että jossain vaiheessa taas lajin piirissä kuhistaan kun taas meni huippukoira rikki. Ja puolet tavistreenareista maksavat lisää fysioterapiasta vaikka eivät uskalla edes kilpailla. Unohdetaan se, että tässä itää niin rankka treenarin virhe, että siitä saisi oppikirjaesimerkin. Ahneus kostautuu. Poikkeuksetta.

Annanpa vinkin eräästä arkipäivän tapauksesta jonka kuulin. Uskon, että omistajalle näkemykseni on luultavammin jo kiirinyt. Mutta tämä on hyvä esimerkki, vaikka hierojat luultavasti hihansa polttavatkin. Olen vain lopen kyllästynyt siihen, että ihmiset maksavat suuria summia ja saavat vastineeksi ranteen ja varpaiden paukuttelua (jonka saa aikaiseksi kuka tahansa millä tahansa koiralla) sekä diagnooseja malliin tällä on lantio pois paikaltaan tai selkäranka on kiertynyt 90 astetta. Toki tässä tapauksessa ei ollut tuollaisesta kysymys, mutta hoito-ohjeet olivat kylläkin bisnestä rakentavia, ei välttämättä koiralle ja treenarille järkeviä. Vanha tarina. Suoritus ei ollut sitä mitä odotettiin. Koira kevensi etujalkaa. Vika löytyi reidestä. Ihan normaalia, neljalkainen kompensoi monasti ristiin vartalonsa yli. Reidestä, graciliksesta, löytyi lihasjännitystä. Normaali merkki jostain, mitä lajin sisällä kutsutaan tukkoon menemisestä. Ensimmäinen merkki ylirasituksesta. Hoitona kaksi viikkoa hihnassa ja uimista. Väärin. Missään nimessä ei hihnalenkkejä, eikä uiminenkaan toimi. Uiminen on mahtavaa kuntoutusta silloin kun lihaksen täytyy liikkua, mutta painolla ei haluta kuormittaa. Mutta kilpakuntoisella se itseasiassa pahentaa eräällä tavalla tilaa. Menee herkkyys. Hihnalenkit ja siitä seuraava totaalilepo on käytännössä aina virhe kun puhutaan lihaksen vammoista – eikä tässä ollut edes vielä vammasta kysymys. Toki hieroja tuota suositti. Saadaan vähintään kaksi hoitokertaa lisää ja asiakas alueen ainoalle koirauittolalle. Ensimmäiseksi olisi pitänyt selvittää mistä ongelma on tullut. Se löytyy käytännössä aina treenistä. Joko on otettu pelkästään vetoja tai käyty hiekkakuopalla. Tai suolla. Hyvää treeniä aloittelevalle ja joskus virityksenä kilpailevalle, mutta erittäin maltillisesti. Yleensä tuokaan ei välttämättä ole vielä ongelma, mutta Suomessa ollaan – taas kerran manuaaliajattelun takia – siirretty painopistettä vetoihin. Koirat eivät ole enää maastossa vapaina. Ja se on se syy miksi hierojilla riittää asiakkaita nykyään. Koirien päästäminen vapaaksi metsään on parasta lihashuoltoa, sekä laukaisee tehokkaimmin moiset reiden kireystilat. Vapaana koira ei juokse itseään hapoille. Se menee ylös ja alas. Se kääntyy vasemmalle ja oikealle. Se maleksii, välillä kiihdyttää. Makoilee ja ihmettelee. Tuo reisiongelma saadaan kuntoon lisäämällä hiukan rasvaa ruokaan, jättämällä viikoksi vedot ja täysivauhtinen harjoittelu sekä lisäämällä huomattavasti metsässä ulkoilua. kaupan päälle voi saada sieniä sekä omatkin hermot nollattua.

Poikkeuksellisesti en kaada tuossa vastuuta treenarille. Hän ei voinut tietää ja oli periaatteessa tehnyt mitä pitikin. Annetaan nuorelle koiralle töitä, treenataan. Asian jonka liian moni unohtaa tänä päivänä. Hänelle kysymys on lähinnä uuden oppimisesta. Haetaan niitä rajoja, jotka määräävät mitä juuri sille koiralle voidaan tehdä. Seuraava kilpuri onkin aivan toinen asia. Sille täytyy löytää oma reseptinsä. Mutta kysymys onkin siitä, että oppii näkemään mikä toimii ja mikä ei. Ja miksi. Siksi greyhound racing antaa niin paljon. Tie on pitkä, eikä loppua näy. Kukaan ei tiedä kaikkea, eikä opi kaikkea – vaikka oppimisen myötä uuden määrä vähenee koko ajan. Tuttua jokaiselle, joka on opiskellut kieliä. Ensi alkuun mennään lujaa, oppii koko ajan uutta ja motivaatio on korkealla. Mutta mitä pidemmälle etenee, niin sitä vähemmän tuntee oppivansa. Menee vanhan kertaamiseksi. Jossain vaiheessa tullaan pisteeseen, että epäilee jo omia kykyjään – onko oppimiskyky heikentynyt. Silloin ollaan risteyksessä. Suuntia on kaksi. Lopettaa uuden oppimisen ja uskoo olevansa huipulla. Tai myöntää osaavansa, mutta käyttää oppimaansa uuden pohjana ja oivaltaa, että soveltaakin voi.

Hierojat tekevät hyvääkin työtä, ei siitä pääse mihinkään. He jopa löytävät ongelmia, jotka vaativat toisenlaista ammattitaitoa. Kilpakoira vaatii joskus kunnon hierontaa ja sitä harvempi treenari osaa antaa. Eikä tarvitsekaan. Silloin maksetaan se 30, 40 tai 50 euroa jollekin joka osaa. Mutta ei perusasioiden takia.

Kaikkien niiden, joiden lompakko kestää hieman huviajelua, kannattaa käydä GRL:n alaisissa kilpailussa – kisakalenteri löytyy liiton sivuilta. Paitsi että radoilla on aina kattava otos Suomen kilpailevista koirista, niin kisaturisti pääsee tarkkailemaan myös miten treenareiden stressikäyrä kohoaa kilpailun myötä. Adrenaliinipiikki kun on homman nimi, arvo ja ansio.

Mitä mieltä olit jutusta?

Klikkaa tähtiä arvostellaksesi

Kiitos!

Harmi, että juttu ei ollut mieleen tai ei auttanut

Jelppaa kehittymisessä