Japanilainen kivipuutarha

Jokainenhan tietää mikä on japanilainen kivipuutarha? Täynnä rauhallisuutta ja zeniä. Mutta tiedättekö mikä on jokikuntalainen kivipuutarha? Se on sitä kun koirien hiekkatarha jyrsitään ja lopputuloksena saadaan harmonisia jälkiä hiekkaan ja pirusti kiviä pintaan. Erittäin zeniä, kuten ylipäätään greyhoundin pito. Hiekkatarhan kääntämiselle voitaisiin keksiä montakin perusteltua syytä. Meillä niitä ei käytännön akselilla ole kuin kaksi. Ensinnäkin sillä saadaan hidastettua nurmen, pujon ja nokkosen kasvamista. Nurmettunut tarha on varmasti kaunis, mutta yhtä kuravelliä kevään ja syksyn märillä, ei kestä kaivamista, täytyy leikata ja jätösten kerääminen on niin lähellä maanpäällistä helvettiä kuin mahdollista. Hiekka kestää kulutusta ja käyttöä. Toinen peruste hiekan kyntämiselle on pohjan pehmentäminen. Pennut liikkuvat huomattavasti enemmän pehmeällä alustalla. Eivätkä ne pintaan nousseet kivetkään häiritse, kun antavat jalan alla periksi.

Teoriassa jyrsintä parantaa muutoinkin maan laatua. Virtsaisempi kerros kääntyy alle, ja tuoreempi nousee pintaan. Mutta tuo on varmastikin enemmänkin teoriaa kuin käytäntöä.

Pennut pitävät tarhan jyrsimisestä. Voikukan ja vieressä kasvavien koivujen juuria nousee pintaan. Maistuvat ilmeisen hyviltä, ja juurakko suussa on kiva juosta kaveria karkuun, joka on päättänyt saada juuri sen herkkupalan. Kakarat oppivat hyvin nopeasti, että ainoastaan periksi antamattomuudella saavuttaa jotain. Hyvää oppia kilparadoille.

Nordic Greyhounds on voittanut kilparadoilla melkoisesti, ja vielä hiukan päälle. Jagster Scoop voitti aikoinaan melkoisesti Ruotsissa mukaan lukien Derbyn ja kutsukilpailuja. Suomessakin finaalipaikat olivat tuttuja. Kun kennelien suhteen tehtiin fuusio, niin voittokulku jatkui. Kumpikin osapuoli oli täysin kykenevä treenaamaan yksinkin, mutta kumpikin toi omaa osaamistaan, josta muotoutui nykyinen yhtälö. Yhtälö, jota voittamista halavat kanssakilpailijat eivät todellakaan rakasta – siis oman voittohalunsa suhteen, muutenhan meillä on hyvät välit yli kennel- ja roturajojen ihmisiin, jotka jakavat saman ajatusmaailman treenauksen suhteen. Ei kompromisseja tekemisen suhteen, ei fuulaa.

Mutta ei menestys johdu siitä, että Minna tai minä tietäisimme muita paremmin mitä teemme. Waseniukset ostivat meiltä muutaman pennun ja nousivat heti terävimmällä huipulla koiriensa kanssa, ja tekevät osan asioista eri tavalla. Emme me menesty myöskään siksi, että tunnemme ravitsemusta. Menestyminen, tai ainakin mahdollisuus siihen, on aika helppoa.

• ota pentu vain hyvästä emästä – ei kompromisseja, sillä luokan neljä emä ei jätä ykkösen jälkeläisiä. Kaikilla menestyvillä koirilla on hyvä isä, joten oletko valmis antamaan tasoitusta puolella geeneistä ottamalla kisarassin hitaasta emästä? Me emme ole antaneet moista tasoitusta koskaan, emmekä tule antamaan. Me olemme finaaleissa, mutta missä ovat ne, jotka perustelevat jalostusta emän isoisällä? Jossain, mutta eivät koskaan kopittamassa koiraansa meidän kanssamme samoissa klassikkojen finaaleissa.
• anna koiran juosta talvella – wannabe-meninki postaamalla valokuvia foorumeille tai selittämällä milloin mitäkin kuvitelmaa ei ole koskaan treenannut yhtään koiraa. Voittajat tehdään talvella, ei ratakauden harjoituksissa. Täysi-ikäinen kisakoira juoksee talvilenkillä 7 – 10 kilometriä vähintään kolmesti viikossa, ottaa noin 60 km/h vetoja pari kertaa per ulkoilutus ja pitää muut ajat yllä 20 km/h matkavauhtia. Moista ei saavuteta sohvalla, eikä kävelytyskoneessa.
• tunnista liikevirheet – se on ainoa tapa havaita piilevät ongelmat, eikä kipuileva koira koskaan kehitä voimaa eikä kestävyyttä. Opettele myös olemaan näkemättä, sillä aivan kaikkeen ei kannata puuttua, ja omistajan hysteerisyydellä sekä pelolla on tuhottu monta lupaavaa voittajan alkua.

Tuolla peruskaavalla pääsee jo huomattavan pitkälle, jos on lisäksi hieman tuuria. Onnen merkitystä ei voi koskaan painottaa liikaa, mutta ei lady fortuna silti tärkeimmässä roolissa ole. Onnella on se kummallinen tapa, että se seuraa niitä, jotka tekevät – jopa epäonnessa. Kun kaikki hakkaa vastaan, niin tekijöillä on paremmat mahdollisuudet toipua vastoinkäymisistä ja minimoida tappiot kuin selittelijöillä.

Onko RARF tuttu? Running and raw food – juoksemista ja raakaa ruokaa. Ei ole sattumaa, että tuo barffista viritelty lyhenne alkaa juoksemisella, liikunnalla, eikä raakaruokinnalla. Liikkumisella on merkitystä, ravinnon kypsyysasteella ei. Jos koira makaa, niin on aivan sama millä ruokintaideologialla omistaja yönsä parhaiten nukkuu – koira ei voi yhtään sen paremmin. Mutta jos koira saa liikkua tarpeeksi, niin ruokinta voi ainoastaan tukea koiraa – ei kuitenkaan sen enempää. Raakaruokinta toimii, mutta vain siksi, että silloin ruokinta perustuu käytännössä lihaan – ei viljoihin tai muuhun höttöön hiilihydraattiin (peruna, viljat tai guano, ihan samaa koiralle). Liha ei kuitenkaan pelasta, jos koiraa makuutetaan.

Tarhan kyntäminen tukee rarfin ensimmäistä ärrää. Pentujen on helpompaa riehua ja juosta. Kun pikkupentu saa juosta ja rasittaa itseään niin paljon kuin mahdollista ennen kuin se täyttää kuusi kuukautta, niin ollaan saavutettu etulyöntiasema matkalla voittoihin. Sinä aikana sen lihasten lihassolujen tyypit muodostuvat, sekä hermoston synapsit muotoutuvat kestään (ja hyödyntämään) rasitusta. Myös koordinaatiokyky rakennetaan pentuna. Jos tuo aika menetetään, niin vanhemmalla iällä joudutaan tekemään enemmän ja kauemmin työtä.

Kyllä, olet aivan oikeassa. Maaseutu antaa etulyöntiaseman treenarille. Ainakaan hänen ei tarvitse nähdä niin paljon vaivaa kuin kaupunkitreenarin. Mutta on myös muistettava, että maalla liioitteleminen on myös helpompaa, eikä ääripäillä menestytä koskaan.

Jyrsimessä varoitettiin melusta. 96 dB:tä. Tulta vastaan on taisteltava tulella, joten sama pätenee myös meluun. Korvanapit päähän, soittimeen AC/DC:tä, Joe Cockeria, Offspringiä ja Fall Down Boyta. Volume kaakkoon, noin 120 desibeliä sentin päässä tärykalvosta ja lujaa menee – ei paljoa jyrsimen meteli häiritse. Mainitsiko joku sanan zen?